Näinhän se on. Mutta jotain sentään ollaan touhuiltu. Lumi tuli maahan, joten jäljet on nyt ainakin jonkin pituisella tauolla. Vielä tästä maa paljastuu ennen kevättä, uskon vakaasti. Jälkeilyt jäivät nyt siihen vaiheeseen, että keppi-ilmaisuissa pientä parantumista. Ei Friidu mikään takuuvarma keppien ilmaisi ole, mutta parempi kuin loppukesästä. Eipä siitä tosin paljon huonommaksi olisi voinut mennä :) Jos ylittää kepin reaktiota, poimin itse kepin ja muistutan Friidun suusanallisesti, että mikäs tänne jäi. Keppi taskuun ja palkkaan itseni Friidun katsellessa vieressä. Palkat kepeistä täytyy olla tietysti jotain muuta kuin kissanruokaa. Toimiiko vai ei, aina voi kokeilla.
Janoja olen tehnyt niin, että Friidu näkee jäljen teon. Tällä olen saanut Friidun etenemään paremmin, eli suoraan ja pidempiä janoja. Toimi aikoinaan Allilla, ja näyttäisi toimivan Friidullakin. Intensiivisyyttä jäljestämiseen on haettu kireällä liinalla ajamalla. Toimii ja on tarpeen, sillä Friidu ajaa jälkeä herkästi hieman huolimattamasti ja kaikkea muuta kuin suurella intensiteetillä. Katotaan nyt, päästäänkö vielä jäljestämään ennen kevättä.
Kun kaikki muu on nyt hieman jäänyt talviteloille, on hakutreenit ihmeesti heränneet henkiin. Useampana viikonloppuna on saatu kasattua pieni hakuryhmä. Vaikka kesän aikana ei juurikaan ole treenattu, niin ihan kuin Friidu olisi kehittynyt ja mennyt eteenpäin. Aikuistumisella on varmaan oma osuutensa asiaan. Motivaatiota on, ja haukkuilmaisu on Friidulla aina ollut hyvä. Peitossa olevia maalimiehiä on treenattu viime aikoina, sillä ne oli alkuun Friidulle hieman outoja. Ei muuten, mutta Friidun mielestä niitä piti kaivaa esiin. Se, mitä täytyy jatkossa treenata enemmän, on suorat pistot. Jos tulee enemmän lähetyksiä ilman apuja, kärsii Friidun suoraan eteneminen. Itse alan suorastaan innostua hausta, vaikka edelleenkin hieman itseäni häiritsee tunne, että en oikein kaikkea ymmärrä... Mutta onneksi on hyvä koira ja osaavia treenikavereita.
Kun ei enää töiden jälkeen viitsi lähteä pimeään metsään, ollaan kuntoiltu enemmän vetovarusteissa. Friidukin on oppinut vetämään! Valitettavasti myös hihnassa, varsinkin jos Alli ja Viivi on mukana. Aamulenkit ennen töihin lähtöä onkin varsinaista tsompailua. Onneksi ei ole ketään kuulemassa kiroilujani, kun pimeässä selvittelen sotkeutuneita hihnoja. Tänään Friidun kanssa lenkillä ollessa sai Friidu katkaistua vetonarun. Pomppasi tien poskessa lumessa vilistävän myyrän perään, ja poksista vaan, oli naru poikki. On se sellainen mörssäri. Millainenhan hevonen Friidu olisi, jos se olisi uros. Joku aika sitten kiskaisi pellolle olevien peurojen perään, ja kaulapannan metallirengas meni poikki! Ei ole sellaisia varusteita, jotka Friidua pidättelisi. Onneksi tänään riistavietti kohdistui pikkuruiseen myyrään eikä peuroihin.
Janoja olen tehnyt niin, että Friidu näkee jäljen teon. Tällä olen saanut Friidun etenemään paremmin, eli suoraan ja pidempiä janoja. Toimi aikoinaan Allilla, ja näyttäisi toimivan Friidullakin. Intensiivisyyttä jäljestämiseen on haettu kireällä liinalla ajamalla. Toimii ja on tarpeen, sillä Friidu ajaa jälkeä herkästi hieman huolimattamasti ja kaikkea muuta kuin suurella intensiteetillä. Katotaan nyt, päästäänkö vielä jäljestämään ennen kevättä.
Kun kaikki muu on nyt hieman jäänyt talviteloille, on hakutreenit ihmeesti heränneet henkiin. Useampana viikonloppuna on saatu kasattua pieni hakuryhmä. Vaikka kesän aikana ei juurikaan ole treenattu, niin ihan kuin Friidu olisi kehittynyt ja mennyt eteenpäin. Aikuistumisella on varmaan oma osuutensa asiaan. Motivaatiota on, ja haukkuilmaisu on Friidulla aina ollut hyvä. Peitossa olevia maalimiehiä on treenattu viime aikoina, sillä ne oli alkuun Friidulle hieman outoja. Ei muuten, mutta Friidun mielestä niitä piti kaivaa esiin. Se, mitä täytyy jatkossa treenata enemmän, on suorat pistot. Jos tulee enemmän lähetyksiä ilman apuja, kärsii Friidun suoraan eteneminen. Itse alan suorastaan innostua hausta, vaikka edelleenkin hieman itseäni häiritsee tunne, että en oikein kaikkea ymmärrä... Mutta onneksi on hyvä koira ja osaavia treenikavereita.
Kun ei enää töiden jälkeen viitsi lähteä pimeään metsään, ollaan kuntoiltu enemmän vetovarusteissa. Friidukin on oppinut vetämään! Valitettavasti myös hihnassa, varsinkin jos Alli ja Viivi on mukana. Aamulenkit ennen töihin lähtöä onkin varsinaista tsompailua. Onneksi ei ole ketään kuulemassa kiroilujani, kun pimeässä selvittelen sotkeutuneita hihnoja. Tänään Friidun kanssa lenkillä ollessa sai Friidu katkaistua vetonarun. Pomppasi tien poskessa lumessa vilistävän myyrän perään, ja poksista vaan, oli naru poikki. On se sellainen mörssäri. Millainenhan hevonen Friidu olisi, jos se olisi uros. Joku aika sitten kiskaisi pellolle olevien peurojen perään, ja kaulapannan metallirengas meni poikki! Ei ole sellaisia varusteita, jotka Friidua pidättelisi. Onneksi tänään riistavietti kohdistui pikkuruiseen myyrään eikä peuroihin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti